Jäin eilen oven taakse, avaimet roikkuivat sisällä. Ensin nuhtelin ja soimasin itseäni murjottaen kylmillä kivisillä portailla, sitten hellyin ja pyysin anteeksi. Ethän sinä itsellesi oikein voi mitään. Päätin nauttia kodittomuudesta, varasin ajan kampaajalle ja istuin lempikahvilaani kodin viereen.

Sitten soitti kämppäkaveri. Ostin leivoksen mukaan. Söin sen tänään aamupalaksi lakritsiteen kanssa. Kun heräsin, satoi, kun nousin, paistoi aurinko. Jos kohta uskaltautuisin ulos. 

Hänen tuoma ruusunsa hengittää vielä, se tahtoo säilyttää kauniin värinsä vaikka viileällä ikkunalaudalla.

Tänään mietin maailmani värejä, mitä ne olisivat, keitä ne olisivat. Hän olisi maailmani ruskea, kaunis ja vahva ruskeani. Hän, joka nyt avaa mieltänsä kuviksi meren toisella puolella. Tänään sataa, minä kaipaan häntä.

Minun maailmassani olen sininen. Sade on sininen. Suru on sininen. Unelmieni teekannu on sininen. Taivas on sininen. Minä olen aina sininen, aina ja joka päivä, myös säteillessäni onnen huipulla.

Naurunkin pohjalla voi olla suru, ja kun ilo päättyy, murhe jää.
Sananl. 14:13

Iltapäivän aikaan alan rauhoittua. Jossain minussa huokaa pieni väsymys, mutta samalla tunnen rauhan, kohta se saapuu jos vain sallin. Näin siitä prinsessavihkooni kirjoitin;

Jonain päivänä vesi kirkastuu ja laskee, muuttuu tyyneksi eikä uhkaa viedä sinua mukanaan. Vesiraja alittaa suuaukon ja huulien pinnan, voit hengittää ja olla huoleti. Rakastaa, olla huoleti.

Mietit usein, kuka olet, mihin olet mennyt ja mihin olet menevä. Ollako sitä tässä vai toisaalla.
Mieli, se uhoo ajattelijan sisäänsä yhdellä haukulla.

Vesi laskee ja tyyntyy kyllä, kun annat vain kaiken olla, mennä ohitse, tulla lävitse.

Jonain päivänä olet mitä olet aina ollut. Löydät sen, mitä raivokkaasti etsit. Istu alas ja anna ajan mennä menojaan, päästä siitä irti.

Viime aikoina olen karannut iltaisin meren äärelle katsomaan niin kauas kuin silmät kantavat ja kuu heijastaa valoa. Miettinyt siellä sydämenasioita sekä ihaillut ja pelännyt merta samanaikaisesti.

Tänään olen vain valmistautunut huomiseen. Kirjoitellut muistiinpanoja. Tuntenut itseni tietämättömäksi asioista, joista minun kuuluisi tietää enemmän. Jotta pystyin lukemaan tietääkseni enemmän, kipaisin kaupassa ostamassa hyvää kolaa ja maalaislastuja.

Kämppikselleni sanoin, että tänään kaipaan naposteluuni myös hitusen estetiikkaa, muovikulho ei kelvannut missään nimessä. Mutta vanha hopeinen kakkumuotti sai hyväksyntäni, sopi kolan korkkiin. He näyttivät kuvan verran / hetken aikaa onnellisilta yhdessä.

Minun kotini on pieni, mutta se on rakas.

Se ei ole sillä tavalla rakas, että siitä olisi vaikea luopua. Koska minne tahansa menenkin, voin suhteellisen pienellä vaivalla tehdä mistä tahansa taas rakkaannäköisen.

Mutta tämä koti on itselleni vielä kuin pieni lapsi. Me tutustumme vasta. Keräämme muistoja. Ja minä annan sille osan vanhoistani, jotta tutustuminen olisi vaivattomampaa.

Yhdessä kuvassa näkyy arkku, joka kuului mummolle. Mummo säilytti arkussa lankoja. Kun olin neljän vanha, tahdoin väkisin nukkua arkun päällä. Sain tahtoni läpi ja huolimatta siitä, että putosin yön aikana arkun päältä ainakin viidesti, en luovuttanut. Rakastin arkkua, ja rakastan edelleen. Sisällä leijailee vieno lankojen tuoksu ja seinämykset on tapetoitu ruusuin.

Kristallisuolatuikku on kotini tuorein asukki. Nyt me toivomme parempaa huoneenilmaa, minä ja kaikki ruusut, kuivuneet ja kukkivat ja papereihin liimatut.

Seinän valtasivat käteni jäljet. Runot, piirrokset ja malaukset sekä Vivienne Westwood, oma kaarnamuorini.

Ikkunalauta on kuin alttari rakkaudelle, siellä on paljon kultaista ja kimaltelevaa. Vanha valkoviinipullo pitelee ruusupariskuntaa. Kettukuningas pitää huolta mummosta.

Kotini ei ole siellä missä on sydän, mutta kotini on kuin sydämeni.

Karkasin kauemmaksi kotoa meren äärelle, jossa kahvi maistui normaalia paremmalta ja hiljaisuus tuntui iltaisin karmivalta.

Luin yhden kirjan, joka sisälsi surullisia lastentarinoita. Kirjoitin puoli sivua päiväkirjaa. Ihailin kauan kaihottuja ja upouusia kumisaappaitani. Katselin sisältäpäin merelle ja auringonlaskun valtaamaa taivasta. Mietin, kuka esittäisi minua oman elämäni elokuvassa.

Mutta mielenrauhaa en saanut. Enkä oikeastaan halunnutkaan. 

Tänään olen itselleni ja ajatuksilleni avoin, rehellinen ja suora. Sanon ne kylmästi päin toistensa kasvoja.

Myönnän olevani itsekäs, jopa silloin, kun tekoni ovat hyviä. Joku minussa hakee aina omaa kakunpalastaan silloinkin, kun huolehdin toisten perään.

Senkin sanon, että rakastan ruusuja enemmän kuin mitään muuta. Valkoisia ja vaaleanpunaisia. Katselen nytkin ruusujani, kuuntelen La vie en rosea ja pistelen sen kautta kaikkia tunteita itsessäni.

Ehkä hulluutta on sekin, että ruususen elämä tuntuu syvemmällä sydämessä kuin mikään sotatarina vähään aikaan.